Valkoiseen mieheen ei myrkkynuoli uppoo!

Torstaina 18.1.2007 Klo:22 lähti bussi penangilta kohti Temerloh nimistä kylää. Matkaajina Tero, Niko, Esa ja Laura. Sen verran meillä oli tietoa, että Temerlohista pitäisi löytyä illeagal vaneja, joilla matka jatkuisi kohti Taman Negaran viidakkoa. Olin ottanut yhteyttä erääseen organisaatioon, joka järjestää oppaita Taman Negaran viidakkovaelluksille. Heillä oli siis tieto siitä, että neljä hieman hukassa olevaa matkustajaa oli matkalla kohti Temerlohia. He olivat huolestuneet meistä, koska tiesivät bussimme olevan perillä Temerlohissa aamu neljältä ja pelkäsivät ettemme saa sieltä jatkoyhteyttä, koska on Low Season. Sainkin sitten puhelinsoiton bussiin yöllä yhden aikaan että he hoitavat meillä kuljetukset Temerlohista Jerantut nimiseen kylään, jossa voisimme levätä heidän hostellissaan ennen vaelluksen alkua. Sieltä he hoitivat myös kuljetukset Kuala Tahan nimiseen viidakon jokivarsikylään, josta varsinainen vaellus sai alkunsa. Melkoista asiakaspalvelua, eikö?

Kuala tahanista oppaaksi lähti paikallinen 23v jannu ja reppuun leiriytymisvälineet sekä vettä. Viidakkoon pääsylupien lippujen ja lappujen jälkeen hypättiin veneeseen, joka vuosi sopivasti. Ei hätää, näissä veneissä on aina yksi jamppa joka äyskäröi. Paikallisten kasvoilta pystyi lukemaan hyvästit, kun he jäivät heiluttelemaan pienien kelluvien ravintoloidensa terasseilta. Siitä ne levottomat kahutarinat ihmissyöjistä, verisuoniin sukeltavista iilimadoista jne. saivatkin sitten alkunsa. Seuraavan kolmen päivän aikana niistä irtosi uskomattoman paljon iloa. Kaksituntia veneellä, kohti syvintä viidakkoa. Omat fiilikset olivat aluksi hieman epäröivät kun vene jätti meidät totaaliseen puskaan. Ei sen takia että olisi viidakon möröt pelottanut, mutta ensimmäiset satametriä tuntui jo jaloissa, koska en tosiaakaan ole kävellyt täyspakkausta vastaavan mällin kanssa hetkeen ja edellinen yötön yö bussissa painoi silmiä kiinni. Noh fiilikset muuttuivat jo ensimmäisen kilometrin jälkeen kun sain lihakset lämpimäksi ja rupesi muutenkin heräilemään. Tuntui jo siltä että voisi kävellä vaikka loputtomiin ja ihmetellä uskomattoman kaunista luontoa. Ensimmäisellä taukopaikalla olikin länkkäreillä jo vähän ihmettelemistä. Kaikki kyllä tiesimme että viidakossa on vittupäitä=iilimatoja, mutta se että niitä oli jo pelkästään vasemmassa jalassa seitsemän ensimmäisen kaksituntisen jälkeen. Näiden kavereiden kanssa on siis viidakossa vain opittava elämään tai sitten suojautua oikein. Tero muunmuossa osasi laittaa lahkeet kengkien sisään niin että ei vittupäät päässeet reisille. Terolta ne valitsivatkin kiinteämmän lihan eli hauikset. Itsekin yrittin noit lahkeita kengkien sisään laittaa, mutta se alkoi sattumaan jalkoihin pidemmän päälle. Emi, meidän opas sanoikin meille että vittupäät on hyväksi terveydelle. Otin sitten neuvosta vaarin ja pistin veren yleiseen jakoon. Hyvin se sana kiersikin iilimatojen keskuudessa ja nyt jaloista löytyy reilu 20 arpea vittupäistä. Sade liittyi seurueseen tuntia ennen ensimäiselle yöpymispaikalle pääsyä. Lähes koko loppuvaelluksen ajan satoikin vettä, mutta se ei oikestaan haittannut siellä yhtään, koska sen viilentävä vaikutus piti virkeänä. Mielummin ne kamat on märkänä vedestä kuin hiestä. Emi johdatti meidät ensimmäiseksi yöksi suureen luolaan, jota elefantit ja tiikerit käyttävät normaalisti yösijanaan sateisina öinä. Sen kyllä haistoi...luolassa oli kohtuullinen mälli elefantin paskaa. Lisäksi luolassa vipelsi viidakkorottia, jotka olivat todella kiinnostuneita meidän likaisista aterimista sekä kummallisia hämähäkkiä muistuttavia, mutta heinäsirkan tavoin liikkuvia mönkiäisiä. Muuten luola oli oikein tunnellmallinen ja viihtyisä paikka. Nuo elefantit ja tiikerit pelkäävät ihmisiä ja haistavat nution savun jo pitkälle. Pystyimme siis hyvillä mielin nukkumaan ensimmäisen yön luolassa luottaen Emin sanaan. Emi kokkaili meille koko reissun, opasti mikä on myrkyllistä ja mikä ei jne. Viidakosta löytyy paljon maisteltavaa kun vain tietää mitä saa suuhunsa laittaa. Tästä syystä opas on ehdoton viidakkoon lähtiessä. Ensimmäisenä aamuna satoikin jo valmiiksi eli turhaan kaivaa kuivia vaatteita rinkasta vaan märät päälle ja tallaamaan. Toisen päivän ensimmäisenä kohteena kävimme hieman pienemmässä luolassa, joka oli kirjaimellisesti mustanaan lepakoita. Luola muutenkin oli todella hieno. Toinen päivä kuluikin kokonaan tallaten läpi viidakon. Itse vaeltamisesta todella mielenkiintoisen tekee lukematón määrä erilaisia esteitä, puroja, jokia, kaatuneita puita(ei mitään nyrkin paksuisia runkoja), mutaisia mäkiä, risukoita ja juurakoita. Päivällä pysähdyttiin kerran kunnolla syömään Emin herkkuja. Kiitos Emi! Hieman ennen hämärää saavuttiin alkuasukasheimo Orang Asli:en kylään. Me saimme heimolta käyttöön oman pikkuisen mökkerön, joka tuntui luolan jälkeen jo luksus majoitukselta. Orang Asli on heimo, joka pysyy noin vuoden paikallaan ja muttaa sen jälkeen uuteen kohteeseen. Yksi heimon mielenkiintoisita rituaaleista on menehtyneiden tovereiden vieminen puuhun tätä tarkoitusta varten rakennettuun taloon. Oikeastaan orang asli on nimitys kaikille malesian alkukantaisella tavalla eläville. Emme tajunneet sitä siinä vaiheessa, eikä tullut kysyttyä tämän tietyn alajaoston nimeä. Ilta kuluikin kokonaisuudessaan pienen katoksen alla sadetta pidellessä ja nauttien viidakon uumenissa olevan kylän tunnelmasta. Hyttysverkkojen alle nukkumaan ja aamulla tutustumaan kylään paremmin. Meidän herätessä viimeiseen aamuun viidakossa Orang Asli:t olivatkin jo päivän askareiden parissa. Toinen tarkistelee puhallusputken suoruutta ja toinen valmistelee neljästä eri puulajista tarvittavat välineet tulen tekoon. Lapsista huomasi aidon kiinnostuksen kummallisen näköisiä länkkäreitä kohtaan. Jonkin perheen oven edessä saattoi tapittaa silmät kiiluen seitsemän lasta rivissä. Yrittäessäni mennä tervehtimään lapsia kaikki juoksevat hirmukyytiä oman mökin oven taakse piiloon sieltä varovasti kurkkien. Ei ollut kuin yksi vaihtoehto, joka oli jonkkapallojen kaivaminen repusta. Helppoon meni! Viimeiset tunnit kylässä meni opetellen puhallusputkella ampumista ja tulen tekemistä hieromalla. Kylästä matka jatkui maailman pisimmän riippusillan kautta takaisin Kuala Tahaniin. Tahanissa kuivat kamat päälle ja takaisin kohti sivistystä ja Pizza Hut home deliveryä. Taman Nagaran vaellus oli ehdottomasti yksi parhaista kokomuksista mitä olen kokenut, vaikka välillä se armeija tulikin mieleen siinä tallustaessa.









Liput Koh lipelle ensi viikonlopuksi on jo varattu. Matkaajina Niko ja Esa. Terolla tällä hetkellä pientä flunssa/kuumeilua, joten jää viikonlopuksi lepäämään.